Post reply

Welcome to ApacheFoorumi.
Log in
Sign up

Fri 01.11.2024 02:05:56 (UTC+0200)

News:

Apache Discord:
https://discord.gg/P5uVQ9UH3j

Main Menu

Home
Log in

ApacheFoorumi
► Yleinen keskustelu
► Puuta Heinää
► Post reply ( Re: Vs: oo SWE caves 2011 )

Post reply

The message has the following error or errors that must be corrected before continuing:: Warning: this topic has not been posted in for at least 356 days.
Unless you're sure you want to reply, please consider starting a new topic.

Note: this post will not display until it has been approved by a moderator.

Name
Subject
Message icon

[quote author=Betonishamaani link=msg=1973936 date=1308683648]
Erektiohäiriö on seksuaalinen toimintahäiriö, jossa yhdynnän onnistumisen kannalta riittävän voimakasta tai pysyvää siittimen erektiota ei muodostu. Yleensä erektiohäiriöllä tarkoitetaan siittimen paisuvaiskudoksiin liittyvää toiminnanhäiriötä, mutta nykytietämyksen mukaan myös naisilla voi olla erektiohäiriö, joka vaikeuttaa orgasmin saantia ja vähentää mielihyvän tuntemuksia.

Impotenssi tarkoittaa miehen kyvyttömyyttä sukupuoliyhdyntään, yhdyntään kykenemätön mies on impotentti. Impotenssin vastakohta on potenssi eli yhdyntäkyky. Erektiohäiriö on impotenssia laajempi käsite, joka koskee myös naisia. Erektiohäiriöstä kärsivä ei välttämättä ole impotentti eli yhdyntään kykenemätön.
Sisällysluettelo
[piilota]

* 1 Erektiohäiriön taustaa
    * 2 Fyysisistä syistä johtuvat erektiohäiriöt
    * 3 Psyykkisistä syistä johtuvat erektiohäiriöt
    * 4 Erektiohäiriö ja hyvinvointi
    * 5 Katso myös
    * 6 Aiheesta muualla

[muokkaa] Erektiohäiriön taustaa

Aivoimpulssit (parasympaattinen hermosto) säätelevät typpioksidin (NO) tuotantoa paisuvaiskudoksessa. Typpioksidi puolestaan säätelee verisuonien toimintaa siten, että paisuvaiskudos täyttyy verellä, jolloin muodostuu erektio.

Erektiohäiriön tausta voi olla psyykkinen, fyysinen tai molempia. Psyykkisessä häiriössä riittävän voimakkaita aivoimpulsseja ei muodostu, jolloin paisuvaiskudos ei täyty, vaikka sen toiminta muuten olisi normaalia.

Fyysisessä häiriössä paisuvaiskudoksen toiminnassa on häiriö, jolloin se ei täyty, vaikka aivoimpulssit ovat riittäviä. Sekalaisessa häiriössä yhdistyvät sekä psyykkiset että fyysiset tekijät.

Jos siitin ei ole lainkaan erektiossa, on yhdynnän suorittaminen hyvin vaikeaa monesta syystä. Pehmeän, taipuisan ja erektioon verrattuna pienen siittimen työntäminen emättimeen on vaikeaa, samoin sen liikutteleminen siellä. Lisäksi tuntoherkkää terskaa suojaa esinahka, jota jäykistyneen siittimen terskan päällä ei yleensä ole. Yleensä yhdyntä onnistuu osittaisellakin erektiolla, mutta tähänkin saattaa liittyä vaikeuksia.
[muokkaa] Fyysisistä syistä johtuvat erektiohäiriöt
Osittainen erektio.
Paisuvaiskudos on täyttynyt vain osittain eikä siitin ole noussut kunnolla erektioon. Kuvan siittimellä yhdyntä saattaa vielä onnistua.

Tyypillisiä syitä erektiohäiriön taustalla ovat muun muassa verisuonisairaudet, paisuvaiskudokseen saadut vammat sekä testosteronin puute. Eräät lääkkeet voivat aiheuttaa erektiovaikeuksia, kuten mielialalääkkeet, vaikka tällöin voi joskus olla vaikeaa erottaa, johtuuko häiriö lääkkeesta vai hoidetusta sairaudesta.

Erektion muodostuminen hidastuu ja erektiohäiriöt lisääntyvät iän myötä, muun muassa verisuonien toiminnan heikkenemisen vuoksi. Esimerkiksi diabeetikoilla on tavallista enemmän erektiohäiriöitä.

Verisuonien toiminnasta johtuvia erektiohäiriöitä voidaan tehokkaasti hoitaa potenssilääkkeillä, joita on sekä tablettimuotoisia että paisuvaiskudokseen injisoitavia valmisteita. Tyhjöpumpun ja siittimen tyveen laitettavan kiristysrenkaan (penis- eli pubisrengas) avulla voidaan parantaa erektiota. Tarvittaessa siittimen sisälle voidaan leikata tuki, joka pitää siittimen aina puolijäykässä asennossa, jolloin se ei häiritse normaalielämää, mutta sen avulla voidaan suorittaa yhdyntä.
[muokkaa] Psyykkisistä syistä johtuvat erektiohäiriöt

Tyypillisiä psyykkisiä tekijöitä erektiohäiriön taustalla ovat muun muassa masennus, stressi tai suorituspaineet. Lisäksi masennuksen hoidossa käytettävät eräät mielialalääkkeet voivat aiheuttaa erektiovaikeuksia. Vaikka erektiohäiriöllä olisi fyysinen alkuperä, saattaa tämä lisätä suorituspaineita, jolloin häiriö vaikeutuu psyykkisten tekijöiden komplisoidessa tilannetta, jolloin helposti alkaa nk. noidankehä.

Psyykkisistä syistä johtuvissa erektiohäiriöissä terapeutit ja psykiatrit voivat auttaa parhaiten. Tällöin on tärkeää pyrkiä vähentämään suoriutumispainetta ja epäonnistumisen pelkoa. Tyhjöpumppua ja penisrengasta voi käyttää myös psyykkisistä syistä johtuvissa erektiohäiriöissä.
[muokkaa] Erektiohäiriö ja hyvinvointi

Miehen erektiohäiriö ei ole vain miehen ongelma vaan pariskunnan yhteinen ongelma, ja se voi vaikuttaa voimakkaasti seksuaaliseen kanssakäymiseen, hyvinvointiin ja parisuhteeseen. Pitkäaikainen erektiohäiriö voi aiheuttaa turhautumista, itsetunnon heikkenemistä ja masennusta. Erektiohäiriötä on myös pidetty hyvin intiiminä ja häpeiltävänä ongelmana, eikä siitä ole usein haluttu puhua. Nykyään asiasta puhutaan yleisemmin, ehkä osittain sen vuoksi, että viime vuosina on tullut helppoja hoitokeinoja häiriön hoitoon, kuten tablettimuotoiset potenssilääkkeet (muun muassa Viagra, Cialis ja Levitra).

Vaikka miehen erektiohäiriö näkyy paremmin toiminnallisena ongelmana, on myös naisen erektiohäiriöllä suuri merkitys hyvinvointiin. Naisen paisuvaisten toiminnan vajaus heikentää kykyä saada seksuaalista nautintoa sekä vaikeuttaa orgasmin saamista. Jotkut naiset ovat saaneet hyviä kokemuksia muun muassa Viagran käytöstä, mutta naisten hoito potenssilääkkeillä ei ole vielä virallista

Nenäapina (Nasalis larvatus) on Borneon saarella Indonesiassa asuva erittäin uhanalainen apinalaji. Se on Nasalis-suvun ainoa tunnettu edustaja.
[muokkaa] Tuntomerkit

Nenäapinan tunnistaa isosta, jopa kymmenen senttimetrin pituisesta nenästä. Naarailla ja nuorilla eläimillä nenä on pysty ja terävä, mutta vanhoilla uroksilla se riippuu yläleuan päällä ulottuen alaleualle saakka. Nenä kapenee kärkeä kohden; sieraimet ovat suuret ja leveät. Nenäapinan vartalo on hoikka, samoin raajat. Sen eturaajat ovat hiukan takaraajoja lyhyemmät. Täysikasvuisen uroksen pituus voi olla jopa 1,50 metriä, josta hännän pituus on suunnilleen 80 cm. Turkin yleisväri on kellertävä, raajat ovat harmaat.
[muokkaa] Elinalue ja -tavat

Nenäapinat elävät laumoina Borneon matalissa ja soisissa metsissä. Alkuasukkaat nimittävät nenäapinoita ”valkoisiksi miehiksi”. Nenäapinan elintapoja tunnetaan huonosti, sillä sitä on lähes mahdotonta pitää vankeudessa, koska se syö vain tiettyjen syntymäsaarensa jokien reunustalla kasvavien puiden lehtiä, nuppuja ja hedelmiä. Sen takia ei ole muuta tapaa saada selkoa sen tavoista kuin lähteä Borneoon.

Nenäapinat ovat hidasliikkeisiä ja rauhallisia. Ne voivat maata tuntikausia puiden oksilla syömässä ruokaansa välittämättä vähääkään niitä tarkkailevista ihmisistä. Tarpeen tullen ne kuitenkin liikkuvat puissa erittäin nopeasti ja ketterästi. Ne myös uivat mielellään, mikä on erittäin harvinaista apinoiden keskuudessa. Ne uivat sekä joissa että meressä. Kalastajat ovat joutuneet pelastamaan monia eläimiä, jotka ovat uineet liian kauaksi rannikolta. Jos apina on hukkumaisillaan, se antaa vetää itsensä veneeseen ja käpertyy veneessä mahdollisimman kauaksi kalastajasta. Se odottaa kunnes vene on niin lähellä rantaa, että se voi hypätä veteen ja uida rantaan. Vanhat nenäapinat voivat olla erittäin kookkaita ja painavia. Ärsyyntyneinä ne puolustautuvat tehokkaasti hampain ja kynsin. Muutoin tämä erikoisen näköinen eläin on sekä miellyttävä että hyväluonteinen.

Vesinokkaeläin
Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
   
Tämä on suositeltu sivu.
Vesinokkaeläin
Platypus.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni:     Aitotumaiset Eucarya
Kunta:     Eläinkunta Animalia
Pääjakso:     Selkäjänteiset Chordata
Alajakso:     Selkärankaiset Vertebrata
Luokka:     Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka:     Prototheria [2]
Lahko:     Nokkaeläimet Monotremata
Heimo:     Vesinokkaeläimet Ornithorhynchidae
Suku:     Vesinokkaeläimet
Ornithorhynchus
Blumenbach, 1800
Laji:     anatinus
Kaksiosainen nimi
Ornithorhynchus anatinus
(Shaw, 1799)
Vesinokkaeläimen levinneisyys (punaisella)[3]
Vesinokkaeläimen levinneisyys (punaisella)[3]
Synonyymit

* Ornithorhynchus paradoxus Blumenbach, 1800 [4]
    * Platypus anatinus Shaw, 1799 [4]

Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Vesinokkaeläin Wikispeciesissä

Commons-logo.svg Vesinokkaeläin Commonsissa

Vesinokkaeläin (Ornithorhynchus anatinus) on pienikokoinen nisäkäslaji, jota esiintyy Kaakkois-Australiassa ja Tasmaniassa.[5] Neljän nokkasiililajin ohella vesinokkaeläin on yksi viidestä nokkaeläimiin kuuluvasta nisäkäslajista, jotka eivät synnytä eläviä poikasia, vaan munivat. Muiden nokkaeläinten tapaan myös vesinokkaeläimellä on sähköaisti.

Muniva, myrkyllinen, räpyläjalkainen ja ulkomuodoltaan ankannokkaiseksi sekä majavahäntäiseksi kuvailtu[6][7] nisäkäs on hämmentänyt eurooppalaisia eläintieteilijöitä, joista monet ensi kohtaamisella luulivat sitä hyvin suunnitelluksi huijaukseksi. Se on yksi harvoista myrkyllisistä nisäkkäistä: vesinokkaeläinuroksella on takajalassaan kannus, joka levittää ihmiselle kovaa kipua aiheuttavaa myrkkyä. Vesinokkaeläin on ainutlaatuisten ominaisuuksiensa vuoksi tärkeä evoluutiobiologian tutkimuskohde ja Australian helposti tunnistettava ikonimainen symboli. Sitä on käytetty useiden kansallisten tapahtumien maskottina, ja se on painettu Australian 20 sentin kolikon kääntöpuolelle.

Vesinokkaeläintä metsästettiin sen turkin vuoksi aina 1900-luvun alkuun asti, mutta nyt laji on suojeltu koko esiintymisalueellaan. Vaikka vankeudessa toteutetut lisääntymisprojektit ovat tuottaneet vain rajoitettuja tuloksia ja vesinokkaeläin on altis saastumisen aiheuttamille seuraamuksille, laji ei ole välittömässä vaarassa.
Sisällysluettelo
[piilota]

* 1 Lajin löytyminen ja nimi
    * 2 Piirteet
          o 2.1 Rakenne
          o 2.2 Myrkky
          o 2.3 Sähköaisti
    * 3 Levinneisyys ja elintavat
          o 3.1 Lisääntyminen
    * 4 Fossiilit ja evoluutio
    * 5 Geenitutkimus
          o 5.1 Merkitys ja tavoitteet
          o 5.2 Genomi
    * 6 Nykytila ja suojelutoimet
    * 7 Esiintyminen kulttuurissa
    * 8 Lähteet
    * 9 Aiheesta muualla

[muokkaa] Lajin löytyminen ja nimi

Kun eurooppalaiset ensimmäistä kertaa löysivät vesinokkaeläimen 1798, lähetti Uuden Etelä-Walesin toinen kuvernööri John Hunter sen turkin ja eläimestä tehdyn piirroksen Englantiin.[8] Brittiläiset tieteilijät olivat ensin varmoja, että kyseessä oli huijaus.[9] Ensimmäisen kuvauksen eläimestä Naturalist's Miscellanyyn 1799 laatinut George Shaw totesi, että epäilyksiä sen aitoudesta on pakko esittää. Robert Knox arveli vesinokkaeläimen olleen jonkun aasialaisen eläintentäyttäjän luomus.[10] Tieteilijät uskoivat, että joku oli ommellut ankan nokan majavaa muistuttavan eläimen ruumiiseen. Shaw jopa etsi kuivatusta nahasta tikkejä saksilla.[9]

Shaw antoi löytyneelle eläimelle nimeksi Platypus anatinus. Platypus on latinaa, mutta se on johdettu kreikan sanoista πλατύς ("platys", litteä, leveä)[11] ja πους ("pous", jalka).[12] Hän teki Linnén luokittelujärjestelmän mukaisesti Platypuksesta heimon nimen, mutta nimi muutettiin myöhemmin, kun sen huomattiin jo olevan käytössä erään kuoriaisheimon nimenä. Se kuitenkin jäi eläimen englanninkieliseksi nimeksi.[13] Johann Blumenbach käytti vuonna 1800 julkaistussa teoksessaan lajista nimeä Ornithorhynchus paradoxus.[14] Myöhemmin lajin viralliseksi nimeksi hyväksyttiin kuitenkin etusijaperiaatteen mukaisesti Ornithorhynchus anatinus.[13] Ornithorhynchus on johdettu kreikan sanasta ορνιθόρυνχος ("ornithorhynkhos"), joka tarkoittaa "linnun nokkaa", ja latinan sana anatinus tarkoittaa "ankan tapaista". Alkuperäiskansojen vesinokkaeläimistä käyttämiä nimiä ovat muun muassa boondaburra, mallingong ja tambreet.[15]
[muokkaa] Piirteet
[muokkaa] Rakenne

Vesinokkaeläimen ruumis ja leveä, litteä häntä ovat tuuhean, ruskean turkin peitossa. Turkki on erittäin tiheä, ja siinä on 600–900 karvaa neliömillimetriä kohti. Tiivis, kahdesta kerroksesta muodostuva turkki vangitsee eristävän ilmakerroksen, joka pitää eläimen lämpimänä.[9][13] Vesinokkaeläimen häntä toimii rasvavarastona – sama sopeutumistapa on myös muun muassa pussiahmalla[16] ja rasvahäntälampaalla). Vesinokkaeläimellä on suuri ulkonäöltään ankan nokkaa muistuttava kuono. Vaikka kuonoa kutsutaan yleisesti nokaksi, se ei ole kuitenkaan sarveisainepeitteinen uloke kuten linnuilla, vaan herkkätuntoinen nahkapintainen aistinelin.[17] Vesinokkaeläin on yksi monista räpyläkäpäläisistä veteen sopeutuneista nisäkkäistä. Räpylärakenne on selvempi etujaloissa, ja vesinokkaeläin taittelee ne kokoon kävellessään maalla.[13] Sieraimet sijaitsevat kuonon yläpinnalla ja silmät ja korvat kuonon takana olevassa syvennyksessä, joka on uidessa kiinni.[13] Kun vesinokkaeläimiä on häiritty, niiden on kuultu murisevan hiljaa. Vankeudessa eläviltä yksilöiltä on kirjattu ylös useita muita ääntelyitä.[18]

Istukkanisäkkäiden (Eutheria) tavallinen ruumiinlämpötila on 38 °C, mutta vesinokkaeläimen ruumiinlämpötila on keskimäärin 31–32 °C.[19] Tutkimusten mukaan kyse ei ole nokkaeläinten yleispiirteestä, vaan se on seurausta pienen nokkaeläinten joukon asteittaisesta sopeutumisesta vaikeisiin ympäristöolosuhteisiin.[20][21] Verrattaessa ruumiinmassaltaan saman kokoisiin istukallisiin nisäkkäisiin huomataan vesinokkaeläimen aineenvaihdunnan ja hengitysnopeuden olevan hitaampia.[22] Vesinokkaeläimen paino vaihtelee huomattavasti, 0,7–2,4 kg, ja urokset ovat selvästi naaraita isompia. Urosten keskipituus on 50 cm, naaraiden 43 cm.[13] Eri alueilla elävien yksilöiden koko vaihtelee, mutta erot eivät näytä noudattavan ilmastollista vaihtelua. Erojen syyksi on arveltu ympäristötekijöitä, kuten petoeläimiä ja ihmisen toiminnan vaikutusta.[23]
Väripiirros vesinokkaeläimistä vuodelta 1863.

Nykyisten vesinokkaeläinten nuorilla yksilöillä on sekä ylä- että alaleuassaan kolme hammasta, jotka ne menettävät ennen synnyinpesästä poistumistaan tai juuri sen jälkeen.[13] Täysikasvuisilla yksilöillä on hampaiden tilalla voimakkaasti sarveistunutta kudosta. Vesinokkaeläimen leuan rakenne poikkeaa muista nisäkkäistä: koko alaleuanluun pituudelta kulkee alaleuanvaltimon ja kolmoishermon sisältävä ylikasvanut käytävä ja leuan keskellä on nystyrä.[22] Myös leukaa avaava lihas on erilainen. Kuten kaikilla aidoilla nisäkkäillä, vesinokkaeläimelläkin välikorvan pienet ääntä johtavat luut ovat kiinni kallossa eivätkä leuoissa, kuten cynodonteilla ja muilla nisäkkäitä edeltäneillä synapsideillä. Korvan ulkoinen aukko sijaitsee kuitenkin leuan juuressa. Vesinokkaeläimellä on olkapäiden ympäristössä ylimääräisiä luita, joita ei ole muilla nisäkkäillä, ja sen hartiavyö muistuttaa matelijoiden rakennetta. Sen kävelytyyli on matelijamainen, eli jalat ovat sen kävellessä ruumiin sivulla eivätkä alla.[13] Vesinokkaeläinurosten kivekset sijaitsevat kehon sisäpuolella lähellä munuaisia: ne eivät siis missään vaiheessa laskeudu kehon ulkopuolelle.[24] Lintujen ja matelijoiden tapaan vesinokkaeläimellä on yhteissuoli.[25]
[muokkaa] Myrkky
Uros levittää myrkkyä takajalkansa kantaluun kannuksella.

Vesinokkaeläinuroksilla on nilkoissaan kannukset, jotka tuottavat lajille ominaista myrkkyseosta. Se sisältää ainakin 19 eri ainesosaa ja koostuu pääosin defensiiniä muistuttavista peptideistä (DLP), C-tyypin natriureettisistä peptideistä (CNP) ja hermokasvutekijöistä (NGF). Vesinokkaeläimen myrkky on kehittynyt itsenäisesti erillään matelijoiden myrkyn kehityksestä.[26] Myrkkyä ei erity ympäri vuoden vaan ainoastaan vesinokkaeläinten pariutumisaikaan.[27] Myrkkyä tuottavat rauhaset ovat kehittyneet hikirauhasista ja sijaitsevat uroksen takaraajojen polven ja jalkaterän välissä.[13][27] Munuaisenmuotoiset rauhaset liittyvät molemmissa takajaloissa ohutseinäisellä tiehyillä kantaluun kannukseen. Naarasvesinokkaeläimillä on nokkasiilien tapaan kehittymättömät kannusnuput, jotka katoavat ennen ensimmäisen elinvuoden loppua. Naarailla ei ole toimivia myrkkyrauhasia.[13]

Myrkky on pienemmille eläimille tappavaa,[28] mutta sen teho ei riitä ihmisen tappamiseen. Myrkyn aiheuttama kipu on kuitenkin niin tuskallinen, että uhri voi lamaantua eivätkä tavalliset kipulääkkeet riitä.[27] Haavaa ympäröivä alue turpoaa nopeasti, ja turvotus leviää asteittain koko raajaan. Tapaustutkimusten perusteella on huomattu kivun kehittyvän pitkäkestoiseksi hyperalgesiaksi, joka voi jatkua päiviä tai jopa kuukausia.[29][30]
[muokkaa] Sähköaisti
Vesinokkaeläin käyttää nokkaansa aistimiseen.

Nokkaeläimet ovat ainoita nisäkkäitä, joilla tiedetään olevan sähköaisti. Ne paikantavat saaliinsa tarkkailemalla lihassupistusten tuottamia sähkökenttiä. Vesinokkaeläimen sähköaisti on kaikista nokkaeläimistä kehittynein.[31] Sähköreseptorit sijaitsevat nokan iholla kuonosta häntää kohti suuntautuvissa riveissä, kun taas kosketusta aistivat mekanoreseptorit levittäytyvät tasaisesti koko nokan alueelle. Nokassa sijaitsee yhteensä noin 60 000 mekanoreseptoria ja 40 000 sähköreseptoria.[22] Aivokuoren sähköaistista vastaava alue sijaitsee sen tuntoa käsittelevällä alueella, ja jotkin aivokuoren solut vastaanottavat syötettä sekä sähköreseptoreilta että mekanoreseptoreilta, mikä viittaa sähkö- ja tuntoaistien läheiseen yhteyteen. Sekä nokan sähkö- että mekanoreseptorit hallitsevat vesinokkaeläimen aivokuoren kehonosanmukaista järjestystä, samalla tavalla kuin ihmisen kädet hallitsevat Wilder Penfieldin homunculusta.[32][33]

Vesinokkaeläin kykenee – mahdollisesti vertailemalla signaalin voimakkuuden eroja sähköreseptoreillaan – päättelemään sähkönlähteen suunnan. Tämä on syynä eläimen tyypilliseen pään sivulta sivulle tapahtuvaan liikkeeseen sen metsästäessä. Sähköaistin ja tuntosyötteen liittyminen toisiinsa viittaa siihen, että eläin osaa arvioida saaliin liikkuessa sen etäisyyden. Tämä tapahtuisi saaliista säteilevien sähkösignaalien ja mekaanisten värähtelyiden saapumisaikojen erotuksen avulla.[31][32]

Vesinokkaeläin hankkii ravintoa kaivamalla nokallaan joenpohjaa. Sähköreseptoreita se saattaa tässä tilanteessa käyttää myös elollisten ja elottomien kohteiden erottamiseksi toisistaan, kun mekanoreseptorit saavat jatkuvasti ärsykkeitä.[31] Kun saalis tulee häirityksi, sen lihakset tuottavat supistuessaan pienen määrän sähkövirtauksia, jotka vesinokkaeläin aistii. Tutkimusten mukaan vesinokkaeläin reagoi jopa "keinotekoiseen katkarapuun", jos sen läpi johdetaan pieni määrä sähkövirtaa.[34]
[muokkaa] Levinneisyys ja elintavat
Vesinokkaeläin Melbournen eläintarhassa vuonna 2003.

Vesinokkaeläin on semiakvaattinen laji, eli se elää pääasiallisesti maalla, mutta viettää suuren osan elinkaarestaan vedessä. Vesinokkaeläin asuttaa pieniä jokia ja puroja laajalla alueella Tasmanian kylmiltä ylängöiltä ja Australian Alpeilta Queenslandin rannikon aina trooppisiin sademetsiin ja pohjoiseen Cape Yorkin niemimaan juurelle asti.[35] Sen sisämaan levinneisyydestä ei ole tarkkaa tietoa: se on kadonnut kokonaan Etelä-Australiasta lukuun ottamatta Kangaroo Islandia,[3] jonne se on palautusistutettu,[1][36] eikä sitä löydy enää pääosasta Murray-Darling-jokialuettakaan – mahdollisesti kattavan maanraivauksen ja kastelujärjestelmien aiheuttaman veden laadun heikkenemisen vuoksi.[37]

Vankeudessa elävät vesinokkaeläimet ovat selvinneet 17-vuotiaiksi. Vapaudessa elävien aikuisten yksilöiden kuolleisuus lienee pieni.[13] Sen luonnollisiin saalistajiin kuuluvat käärmeet, vesirotat, varaanit ja kotkat. Pohjois-Australian vesinokkaeläinkannan pienuus voi johtua krokotiilien saalistuksesta.[38] Kettujen tuominen maahan jäniskannan hillitsemiseksi on saattanut vaikuttaa jonkin verran mantereen vesinokkaeläinkantaan.[23] Vesinokkaeläintä pidetään pääasiallisesti yö- ja hämäräeläimenä, mutta jotkin yksilöt voivat olla aktiivisia myös päiväsaikaan, varsinkin kun taivas on pilvessä.[39][40] Sen elinalue muodostuu joista ja ranta-alueista, joilla on sekä sen saaliseläimiä ruoanlähteeksi että rantapengertä, johon se voi kaivaa lepo- ja pesimäkoloja.[40] Sen liikkumasäde voi olla seitsemän kilometriä, uroksen reviiri kattaa 3–4 naaraan reviiriä.[41]
Uidessaan vesinokkaeläin käyttää eturaajojaan liikkumiseen ja takaraajoja ja häntää ohjaamiseen.

Vesinokkaeläin on erinomainen uimari, ja se viettää pitkiä aikoja vedessä ruokaa etsimässä. Uivan vesinokkaeläimen erottaa muista Australian nisäkkäistä siitä, ettei vesinokkaeläimellä ole näkyviä korvia.[42] Nisäkkäille epätyypillisesti vesinokkaeläin työntää uidessa itseään etujalkojen vuorottelevalla soutuliikkeellä. Vaikka vesinokkaeläimen kaikissa jaloissa on räpylät, se ei käytä työntöliikkeessä takajalkoja, vaan pitää ne ruumista vasten ja käyttää niitä ja häntää ohjaamiseen.[43] Vesinokkaeläin on tasalämpöinen ja se ylläpitää ruumiinlämpönsä useimpia nisäkkäitä matalammalla 32 °C asteessa jopa metsästäessään tunteja vedessä, jonka lämpötila on alle 5 °C.[13]

Sukellukset kestävät tavallisesti puolisen minuuttia, joskus pitempäänkin. Harvoin ne kuitenkaan ylittävät arvioitua happea käyttävän ja ilman happea tapahtuvan sukelluksen välistä 40 sekunnin rajaa. Pintaan nouseminen vie vesinokkaeläimeltä yleensä 10–20 sekuntia.[44][45] Vesinokkaeläin on lihansyöjä: Sen ravintoon kuuluvat nivelmadot ja toukat, makean veden katkaravut sekä ravut, jotka se kaivaa nokallaan esiin joenuomasta ja ottaa uidessaan kiinni. Se kuljettaa saaliinsa poskipusseissa pinnalle syömistä varten.[42] Vesinokkaeläimen täytyy syödä päivittäin 20 prosenttia omasta painostaan. Siksi sillä kuluu 12 tuntia vuorokaudessa ruoan etsimiseen.[44] Kun vesinokkaeläin ei ole vedessä, se vetäytyy lepokoloon, joka sijaitsee lähellä joentörmää hieman veden pinnan yläpuolella. Lepokolo on lyhyt ja suora, läpileikkaukseltaan soikea, ja usein juurivyyhdin alla piilossa.[42]
[muokkaa] Lisääntyminen
Vesinokkaeläimen kuvaus Saksassa 1798 julkaistusta lapsille tarkoitetusta kirjasta.

Kun vesinokkaeläin ensimmäistä kertaa löydettiin, tieteilijöillä oli kahdenlaisia näkemyksiä siitä, munivatko lajin naaraat vai eivät. Asia saatiin varmistetuksi vasta 1884, jolloin William H. Caldwell lähetettiin Australiaan tekemään kattavaa selvitystä. 150 aboriginaalin muodostaman ryhmän avustamana Caldwellin onnistui löytää joitakin munia.[13][28]

Lajilla on yksi kiima-aika, joka paikallisesta vaihtelusta riippuen sijoittuu kesäkuun ja lokakuun välille.[38] Tarkkailuhistoria, tunnistusmerkintä ja kiinniottaminen sekä kannan genetiikan alustavat tutkimukset osoittavat, että populaatio saattaa koostua sekä vakituisista että tilapäisistä jäsenistä, ja viittaavat polygyniseen pariutumisjärjestelmään.[46] Naaraat saavuttavat pariutumisiän toisena elinvuonaan, ja niiden tiedetään lisääntyneen jopa yksitoistavuotiaina.[46][13]

Kiima-ajan ulkopuolella vesinokkaeläin elää yksinkertaisessa maakolossa, jonka oviaukko sijaitsee 30 cm vedenpinnan yläpuolella. Parittelun jälkeen naaras rakentaa syvemmän, yksityiskohtaisemman pesän, joka saattaa olla 20 metriä pitkä ja tukittu matkan varrelle sijoitetuilla tulpilla. Tulppien tarkoitus voi olla pesän suojeleminen nousevalta vedeltä tai saalistajilta, tai ne saattavat toimia pesän kosteuden ja lämpötilan säätelijöinä.[47] Uros ei ota osaa jälkikasvun kasvatukseen, vaan vetäytyy takaisin ympärivuotiseen pesäänsä. Naaras pehmittää pesän pohjaa kuolleilla, taitelluilla, kosteilla lehdillä ja kerää tunnelin loppupäähän pudonneita lehtiä ja kaisloja pahnoiksi. Naaras kuljettaa nämä tarvikkeet pesäänsä työntämällä ne kiertyneen häntänsä alle.[9]

Vesinokkaeläinnaaraalla on munasarjapari, joista kuitenkin vain toinen toimii.[39] Se laskee 1–3 (yleensä kaksi) pientä, nahkeaa, matelijoiden munia muistuttavaa ja pituudeltaan noin 15–18 millimetristä munaa, jotka ovat muodoltaan hieman linnunmunia pyöreämpiä.[18] Munat kehittyvät kohdussa noin 28 päivää. Munittuaan naaras käpertyy munien ympärille ja hautoo niitä 10 päivää, kun esimerkiksi kanalla muna on elimistössä vain päivän ja haudottavana 21 päivää.[39] Hautomisaika jakautuu kolmeen osaan. Aluksi alkio on ravinnonsaannin osalta riippuvainen ruskuaispussista, koska sillä ei vielä ole toimivia elimiä. Kehittyessään alkio kuluttaa pussin pois.[48] Toisen jakson aikana kehittyvät varpaat, ja viimeisellä jaksolla ilmestyy munahammas.[49]

Vastakuoriutuneet poikaset ovat vain 15 millimetrin pituisia,[27] haavoittuvaisia, sokeita ja karvattomia, ja ne saavat ravintonsa emonmaidosta. Vaikka vesinokkaeläimellä on maitorauhaset, ei sillä kuitenkaan ole nisiä. Maito erittyy ihon huokosista. Emon vatsassa on uurteita, joista poikaset voivat latkia niihin kertynyttä maitoa.[9][38] Kuoriutumisen jälkeen emo imettää poikasia 3–4 kuukautta. Hautomisen ja vieroituksen aikana emo poistuu aluksi pesästä vain hyvin lyhyiksi ajoiksi hakemaan ruokaa. Poistuessaan se rakentaa koko pesän pituudelta useita ohuesta maakerroksesta koostuvia tulppia, joiden tarkoituksena saattaa olla poikasten suojelu saalistajilta. Emon työntyessä takaisin pesään tulpat kuivattavat emon turkin, ja näin pesä pysyy kuivana.[50] Noin viiden viikon kuluttua emo alkaa viettää enemmän aikaa poissa poikastensa luota, ja poikaset poistuvat pesästä noin neljän kuukauden kuluttua.[38]
[muokkaa] Fossiilit ja evoluutio
Vesinokkaeläimen luuranko Melbournen museossa.

Vesinokkaeläinten kuten muidenkin nokkaeläinten heimon lajien fossiilit ovat harvinaisia, joten niiden evoluutiohistorian tutkimisessa on jouduttu tukeutumaan lähinnä molekyylitodisteisiin. Muun muassa tästä syystä vesinokkaeläintä ja muita nokkaeläinlajeja on tunnettu kovin huonosti. William King Gregory teorioi 1947, että istukkanisäkkäät ja pussieläimet olisivat ensin erkaantuneet toisistaan ja nokkaeläimet olisivat myöhemmän pussieläimistä haarautumisen tulosta. Tuoreemmat tutkimukset ja fossiililöydöt ovat kuitenkin viitanneet siihen, että väite on väärä.[51][52] Nykyisen näkemyksen mukaan nokkaeläimet ovat aikaisen nisäkäspuun haaroittumisen selviytyjiä: myöhemmän haaroittumisen seurauksena katsotaan olevan pussieläimet ja istukkanisäkkäät.[53][51] Vesinokkaeläin kuuluu siis aikaisimpaan tunnettuun nisäkkäiden haarautumaan. Molekyylikellotutkimuksilla saadut tulokset ovat viitanneet siihen, että nokkaeläinten jakautuminen useammaksi lajiksi olisi tapahtunut hyvin nopeasti kenotsooisella maailmankaudella.[22] Viimeisin tunnettu vesinokkaeläimen ja ihmisen yhteinen esi-isä on peräisin 166 miljoonan vuoden takaa.[26]

Vuonna 2005 Flat Rocksilta Victoriasta löytynyt fossiili on muuttanut useita vanhempia käsityksiä vesinokkaeläimen evoluutiosta. Löydetty leukaluu on peräisin dinosaurusten hallitsemalta varhaisliitukaudelta, ja sen on laskettu olevan 121–112,5 miljoonaa vuotta vanha. Fossiili kuuluu muinaiselle teinolophos-nokkaeläinlajille, jota pidetään ensimmäisenä olemassa olleena vesinokkaeläinlajina. Niinpä vesinokkaeläin on sen perusteella yksi maailman vanhimmista nisäkkäistä. Löytö viittaa siihen, että toisin kuin molekyylikellon perusteella on aikaisemmin päätelty, nokkaeläinten lahkon haarautuminen olisi tapahtunut huomattavasti hitaammin ja vesinokkaeläimet ja nokkasiilit olisivat erkaantuneet toisistaan jo varhaisliitukaudella.[22] Toiseksi vanhin vesinokkaeläimen sukulainen on obdurodon, jonka fossiilit ovat peräisin myöhäiseltä oligoseenikaudelta.[22] Ensimmäiset nykyiselle vesinokkaeläimelle kuuluneet fossiilit ovat peräisin noin 100 000 vuoden takaa.[15]
[muokkaa] Geenitutkimus
Vesinokkaeläimen, nisäkkäiden, lintujen ja matelijoiden yhteiset piirteet eivät ole vain ulkoisia.
[muokkaa] Merkitys ja tavoitteet

Vesinokkaeläimen lajinkehityksen aikainen eroaminen muiden nisäkkäiden kehityslinjasta tekee vesinokkaeläimestä tärkeän linkin nisäkkäiden sekä lintujen ja matelijoiden välille. Vertailemalla vesinokkaeläimen genomia muiden jo selvitettyjen genomien kanssa, voidaan päätellä, mitkä geenit ovat periytyneet aikaisilta esi-isiltä ja mitkä puolestaan ovat kehittyneet myöhemmässä vaiheessa. Vertailun avulla voidaan löytää myös täysin uusia geenejä. Vesinokkaeläimen ja ihmisen genomeja vertailemalla tutkijat uskovat saavansa parempaa tietoa muun muassa ihmisen immuniteettijärjestelmän evoluutiosta, sukupuolikromosomien kehityksestä ja tarkoituksesta sekä X-kromosomin inaktivaatiosta. Nokkaeläimiä tutkimalla tutkijat toivovat selvittävänsä myös syyn siihen, miksi kehittyi leimautuminen eli geenin aktiivisuuden määräytyminen sen mukaan, kummalta vanhemmalta geeni on periytynyt.[54]

Vesinokkaeläimen geeniperimän oletetaan auttavan lääketeollisuutta lääkemetabolian ja autoimmuunireaktioiden ymmärtämisessä ja ihmisille sopivien rokotteiden valmistuksessa. Myös vesinokkaeläimen myrkyllä arvellaan ominaisuuksiensa vuoksi olevan farmaseuttisia käyttömahdollisuuksia esimerkiksi kivun lievittämisessä.[54]
[muokkaa] Genomi

Vesinokkaeläimen genomin purkamista ehdotettiin vuonna 2003, ja sen luonnos julkaistiin Naturessa 8. toukokuuta 2008. Genomin luovuttanut vesinokkaeläinnaaras sai nimekseen Glennie. Genomi on noin 2,2 miljardin emäsparin kokoinen[55] ja siinä on 18 527 geeniä. Genomia tutkimalla selvisi, että vesinokkaeläimen geeneistä on 82 prosenttia yhteisiä siihen verrattujen ihmisen, hiiren, koiran, opossumin ja kanan kanssa. Genomista löytyi myös matelijoiden kanssa yhteneviä piirteitä.[26]
Vesinokkaeläimen myrkyssä esiintyviä defensiiniä muistuttavia peptideitä (DLP).

Vuonna 2004 ryhmä Australian kansallisen yliopiston tutkijoita sai selville, että vesinokkaeläimellä on kymmenen sukupuolikromosomia.[56] Myöhemmin nokkasiilillä vahvistettiin olevan samantapainen sukupuolikromosomisto.[57] Valtaosalla nisäkkäistä on kaksi sukupuolikromosomia (XX/XY). Vesinokkaeläinuroksen kromosomit ovat aina XYXYXYXYXY. Vesinokkaeläimellä ei ole useimpien muiden nisäkkäiden sukupuolen määräävää geeniä SRY, mutta nisäkkäillä tyypillisesti autosomaalisena esiintyvä geeni Dmrt1 on vesinokkaeläimellä X1-sukupuolikromosomissa.[56][58] Linnuilla sama geeni sijaitsee Z-sukupuolikromosomissa ja vaikuttaa sukupuolen kehitykseen. Epäselvää on, vaikuttaako Dmrt1 vesinokkaeläimen sukupuolikehitykseen, sillä normaalistikin nisäkkäiden sukupuolikromosomien geeneistä valtaosa on sukupuolineutraaleja. Toisaalta myös yksi vesinokkaeläimen Y-kromosomeista sisältää samoja geenejä kuin lintujen ZZ/ZW sukupuolikromosomit.[59]

Vesinokkaeläimen karyotyyppi on sukupuolesta riippumatta 52 ja poikkeaa ominaisuuksiltaan muiden nisäkkäiden karyotyypeistä useammalla tavalla. Vesinokkaeläimen geeneissä on kuten eläimen ulkomuodossakin nisäkkään piirteiden lisäksi piirteitä sekä linnuista että matelijoista. Karyotyyppi muodostuu muutamasta isohkosta ja useasta pienemmästä kromosomista. Poikkeuksellisesti karyotyyppiin kuuluu useita parittomia kromosomeja. Nämä kromosomit muodostavat meioosissa ketjun, johon kuuluu myös 17 pientä vaikeasti erotettavaa kromosomiparia.[26][54]
[muokkaa] Nykytila ja suojelutoimet
Vesinokkaeläin ei lisäänny vankeudessa kovin helposti.

Lukuun ottamatta Etelä-Australiaa vesinokkaeläin asuttaa samoja alueita kuin se asutti ennen eurooppalaisten uudisasukkaiden saapumista. Ihmisen aiheuttamien vesinokkaeläimen elinympäristön muutosten on kuitenkin todettu aiheuttaneen paikallisia muutoksia ja pirstaloitumista lajin levinneisyyteen. Lajin nykyinen tilanne ja muutokset siinä tunnetaan heikosti, mutta vapaana elävien yksilöiden lukumäärä on todennäköisesti pienentynyt. Lajia pidetään kuitenkin edelleen yleisenä lähes koko esiintymisalueellaan.[40] Lajia metsästettiin laajasti sen turkin takia aina 1900-luvulle asti, ja vesinokkaeläimet olivat vaarassa noin vuoteen 1950 saakka hukkua sisävesien kalastajien verkkoihin.[37] Laji suojeltiin koko Australiassa 1905.[50] Suojelutoimien ansiosta vesinokkaeläin ei vaikuta olevan välittömässä vaarassa kuolla sukupuuttoon, mutta siihen saattavat vaikuttaa sen elinpiirissä tapahtuvat patojen, kastelun, saasteiden, verkkojen ja ansojen aiheuttamat häiriöt.[1] Maailman luonnonsuojeluliitto on määritellyt vesinokkaeläimen elinvoimaiseksi.[1] Australiassa vesinokkaeläin on luokiteltu yleiseksi, mutta haavoittuvaiseksi lajiksi, ja lupa sen vankeudessa pitämiseen on rajattu vain harvoille eläintarhoille ja yliopistoille. Vesinokkaeläimen ottaminen lemmikiksi ja sen maasta vienti ovat ehdottomasti kiellettyjä.[9]

Vaikka vesinokkaeläimillä on luonnostaan vain vähän sairauksia, on Tasmaniassa viime aikoina laajalti huolestuttu mucor amphibiorum -sienitaudin vesinokkaeläinkannalle aiheuttamasta uhasta. Tauti, jota kutsutaan nimellä mukormykoosi vaikuttaa ainoastaan Tasmanian vesinokkaeläimiin, eikä sitä ole löydetty Manner-Australian kannasta. Sieni voi aiheuttaa tartunnan saaneille yksilöille vakavia ihovammoja tai haavaumia esimerkiksi selkään, häntään ja jalkoihin. Mukormykoosin aiheuttama ruumiinlämpötilan ylläpitokyvyn ja ruoanhankinnan tehokkuuden heikkeneminen ja siitä aiheutuvat toissijaiset tartunnat voivat olla eläimelle kohtalokkaita. Tasmanian ministeriöt tekevät yhteistyötä kahden australialaisen yliopiston tutkijoiden kanssa selvittääkseen taudin vaikutuksen Tasmanian vesinokkaeläimiin sekä taudin tarttumistavan ja nykyisen levinneisyyden.[60] Viime aikoihin asti maahan tuodun ketun levinneisyys rajoittui Manner-Australiaan, mutta yhä lisääntyvät todisteet viittaavat sitä elävän pieninä määrinä myös Tasmaniassa.[61] Tätä tehokasta, mukautuvaa saalistajaa pidetään Australian suurimpana yksittäisenä tuhoisana maahan tuotuna saalistajana ja uhkana Australian alkuperäisille maaeläimille. Alkuperäisen biodiversiteetin kannalta olisi katastrofi, jos kettu pääsisi asettumaan Tasmaniaan pysyvästi. Tasmania edustaa todennäköisesti parasta mahdollista vesinokkaeläimen elinympäristöä Australiassa, jonka vesinokkaeläinkanta on luultavasti Australian suurin. Sienitauti ja kettu voivat aiheuttaa lajille huomattavia ongelmia.

Vesinokkaeläin esiteltiin suurelle osalle maailmaa 1939, kun National Geographic julkaisi artikkelin vesinokkaeläimestä sekä työstä, jota oli tehty sen tutkimiseksi ja yrityksistä kasvattaa lajia vankeudessa. Kasvatus vankeudessa on hankala tehtävä ja vain joidenkin poikasten kohdalla tässä on onnistuttu – eritoten Healesville Sanctuaryssa, Victoriassa. Näiden tutkimusten johtava hahmo on David Fleay, joka perusti simuloidun jokitankin – "platypusaryn" – Healesville Sanctuaryyn ja jonka onnistui saada vesinokkaeläimet lisääntymään vankeudessa 1943. 1972 hän löysi Gold Coastilla Queenslandissa sijaitsevasta villieläinpuistostaan noin 50 päivän ikäisen kuolleen poikasen, joka oli oletettavasti syntynyt vankeudessa.[62] Healesvillessa onnistuttiin samanlaisessa jokitankissa 1998 ja uudestaan 2000. Sydneyssä sijaitseva Taronga Zoossa syntyi kaksoset 2003 ja uudestaan 2006.[63]
[muokkaa] Esiintyminen kulttuurissa
Vesinokkaeläin kertoo tarinaa Dotille ja kengurulle lastenkirjassa Dot and the Kangaroo.

Australian alkuperäiskansoilla on tarinoita vesinokkaeläimen synnystä. Usein niissä vesinokkaeläimen kerrotaan syntyneen sorsan ja vesirotan jälkeläisenä. Erään tarinan mukaan kyseessä oli kahden sielun kielletty liitto, josta rangaistuksena pari muutettiin sorsaksi ja vesirotaksi ja heidän jälkeläisistään tuli vesinokkaeläimiä.[64] Toisen tarinan mukaan yksinäinen vesirotta Biggoon pakotti nuoren kauniin yksin uimassa olleen sorsan vaimokseen. Sorsa eli vesirotan vankina, kunnes lopulta pääsi pakenemaan ja palaamaan heimonsa luo. Sorsan munista ei kuitenkaan kuoriutunut lintuja vaan vesinokkaeläimiä. Sorsa ajettiin pois heimonsa luota, mutta sen poikaset asettuivat asumaan omilleen ja lisääntyivät.[65]

Uudesta Etelä-Walesista peräisin oleva tarina kuvaa vesinokkaeläimen outoa asemaa eläinkunnassa. Tilanpuutteen piinaamat eläimet kokoontuivat keskustelemaan siitä, kuinka ongelma voitaisiin ratkaista. Kokoukseen kyllästynyt kauluslisko aiheutti valtavan tulvan, joka tuhosi kaikkein suurilukuisimman lajin, vesinokkaeläimet. Myöhemmin kävi ilmi, että yksi vesinokkaeläin selvisi tulvasta. Muut eläimet päättivät selvittää, ketkä olivat vesinokkaeläimelle lähintä sukua ja siten auttaisivat sitä. Kaikki kuitenkin löysivät yhteneviä piirteitä itsensä ja vesinokkaeläimen välillä, linnut muita enemmän. Lopulta ongelman ratkaisemiseksi vesinokkaeläimelle tarjottiin morsianta sen itse valitsemasta heimosta. Halutessaan päästä eroon lintujen heimosta vesinokkaeläin valitsi vaimokseen pussimäyrän. Vesinokkaeläimen onnistui päästä eroon höyhenistään, mutta sille jäi edelleen nokka ja räpylät ja sen vaimo muni edelleen munia. Lopulta vesinokkaeläin luovutti yrityksissään erota muista eläinheimoista ja vetäytyi omiin oloihinsa haluamatta olla sen suuremmissa tekemisissä muiden lajien kanssa.[25]

Cape Yorkin niemimaalta, josta vesinokkaeläin on kuollut sukupuuttoon, on löydetty eläintä kuvaava luolamaalaus. Syntytarinansa lisäksi vesinokkaeläin esiintyy myös monissa muissa alkuperäisväestön tarinoissa. Sen kerrotaan muun muassa olleen osallisena Snowy-joen syntyyn.[25] Vuonna 1899 julkaistu australialainen lastenkirja Dot and the Kangaroo kertoo vesinokkaeläimen vetäytyneen omiin oloihinsa, koska sitä ei moninaisen ulkomuotonsa vuoksi päästetty Nooan arkkiin.[25]

Vesinokkaeläintä sanotaan joskus todisteeksi siitä, että Jumalalla on huumorintajua. Lausahdus on esimerkiksi Dogma-elokuvassa.[66] Charles Darwin kirjoitti vesinokkaeläimen nähtyään päiväkirjaansa 1836, että epäuskoinen voisi epäillä kahden eri luojan luoneen Maan eliöt.[25] Vesinokkaeläin on ainutlaatuisuutensa vuoksi suosittu monien etenkin australialaisten yritysten, järjestöjen ja tapahtumien tunnuksena. Se on Australian Uuden Etelä-Walesin osavaltion kansalliseläin.[67] Vesinokkaeläin "Syd" oli yksi Sydneyn kesäolympialaisten 2000 kolmesta maskotista.[68] Applen Darwin BSD -käyttöjärjestelmän maskotti on vesinokkaeläin Hexley.[69] Kuvitteellisia vesinokkaeläimiä esiintyy myös television piirrossarjoissa, kuten Väpä Vili Vilperissä ja Nokkaeläin-Perry Finias ja Ferbissä.
[muokkaa]
[/quote]

Other options

Return to this topic
Don't use smileys

Verification:

Please leave this box empty:

What is the name of this forum?:

What is the most visible color in our forum?:

Shortcuts: ALT+S post or ALT+P preview

Topic summary

Posted by =Juku=

- Wed 11.10.2017 17:41:31 (UTC+0300)

https://www.stara.fi/2017/10/09/maailmanlopun-ennustaja-lokakuussa-alkaa-seitseman-vuotta-kestava-tuho/

QuoteDavid Meadn mukaan maailmanloppu ei ollut tarkoitus tapahtua syyskuussa, vaan 21. lokakuuta. David Meaden mukaan lokakuusta käynnistyy seitsemän vuotta kestävä ajanjakso, joka on tuhoisa koko maapallolle ja sen elämälle. Maailmanloppu tarkoittaa hänen mukaansa sitä, että elämä nykyisessä muodossa muuttuu radikaalisti tulevien vuosien aikana, Express uutisoi.

Ja siitä sitten se "seitsämän jertaa seitsämän" kuten Jeesus opetti anteeksiantoa.
Totta kai maailma muuttuu! Eihän kukaan osannut edes kuvitella dieselautoa 300 cvuotta sitten!

Posted by nopafe

- Wed 19.11.2014 00:20:49 (UTC+0200)

Quote from: Handuusi on Tue 12.08.2014 18:12:18 (UTC+0300)
Quote from: =Juku= on Tue 12.08.2014 18:07:41 (UTC+0300)
ressukan videolataukset tahmaa

Mistä kirjainyhdistelmästä alkaa?

Mistä se tahmaa

Posted by Handuusi

- Tue 12.08.2014 18:12:18 (UTC+0300)

Quote from: =Juku= on Tue 12.08.2014 18:07:41 (UTC+0300)
ressukan videolataukset tahmaa

Mistä kirjainyhdistelmästä alkaa?

Posted by =Juku=

- Tue 12.08.2014 18:07:41 (UTC+0300)

https://www.youtube.com/watch?v=K7RX8nkCyO4

ressukan videolataukset tahmaa

Posted by Handuusi

- Tue 12.08.2014 17:36:52 (UTC+0300)

Quote from: Kiljutron on Tue 12.08.2014 12:11:23 (UTC+0300)
Toivoin jo jotain uutta juttua Artolta.

Vitun mulkut nostatitte mun toivot ihan turhaan.

https://www.youtube.com/user/artolauri/videos

Posted by =Lutris=

- Tue 12.08.2014 12:27:59 (UTC+0300)

Posted by Kiljutron

- Tue 12.08.2014 12:11:23 (UTC+0300)

Toivoin jo jotain uutta juttua Artolta.

Vitun mulkut nostatitte mun toivot ihan turhaan.

Posted by =Juku=

- Mon 11.08.2014 17:32:25 (UTC+0300)

http://yle.fi/uutiset/ilmastotutkija_jos_metaani_vapautuu_ilmakehaan_niin_peli_on_pelattu/6317948

Jos pitäisi määritellä aika, jonka kuluessa metaanipäästöt turmelevat maapallon, päästäneen ehkä muutamaan kymmeneen vuoteen. Merenpohjan metaanihydraatti voi vapautua pikaisestikin, mutta ei ole vielä merkkejä sen irtoamisesta maailmanlaajuisesti. Metaanipäästöjä on raportoitu massiivisessa mitassa ns Bermudan kolmiossa, jossa se on upottanut laivoja. Päästöt ovat olleet huomattavan suuria, mutta niillä ei ole todettu olevan kasvihuonevaikutusta. Metaani on ilman suhteen kevyt kaasu ja nousee yläolmakehään. Se hapettuu hiilidioksidiksi säteilyn vaikutuksesta suhteellisen nopeasti ja syö samalla otsonia. Merien lämpeneminen ei voi ainakaan vielä kymmeniin vuosiin ulottua merenpohjan kylmiin kerroksiin. Olemme siinä suhteessa turvassa.

Posted by =Juku=

- Wed 16.10.2013 16:53:28 (UTC+0300)

http://www.popsci.com/diy/article/2013-09/veggie-vision?dom=PSC&loc=recent&lnk=1&con=read-full-story

How To Turn Your Camera Into A Photosynthesis Detector

Posted by Kiljutron

- Mon 29.07.2013 14:21:28 (UTC+0300)

Quote from: Cesium on Wed 05.06.2013 17:18:38 (UTC+0300)
Quote from: liinalaani on Wed 05.06.2013 13:40:00 (UTC+0300)
Arto Lauri
Jos puhutaan a i d o s t a luomusta. Haluaisin tähdentää. Pitäkää edes säteilymittarit likellä. Maailmassa suurin uhka yksilön terveydelle on jo pitkään ollut yksi ylitse muiden. TVO ilmoittaa yhteiskuntavastuuraporteissaan 2008 vuotavansa ympäristöönsä 2 200kg/v raakaa näkemällä tappavaa Pu- 239 IONISAATIOTA. Ja saman tekee maailmassa 450kpl vastaavaa ydinreaktoria. Vieläkin kinkkisemmäksi ongelman tekee, että 54 eri säteilyn lajista mittarit eivät s u o r a a n näytä kuin kolmm, neljä säteilyn tyypeistä. Älkää luulkokaan, että ongelma olisi vähenemässä, päin vastoin.. ..
Hullu hei, nuo valheesi on kaadettu satoja kertoja. Miksi vielä jatkat? Miksi et kerro asiasta lääkärillesi?

Luetteleppas nuo mielenterveyssäteilyn lajit.

Olisko toi Arto kumminkin trolli, eikä hullu

Posted by =Lutris=

- Sat 27.07.2013 17:22:37 (UTC+0300)

http://www.youtube.com/watch?v=VuvwA6vO_KE

On nää hienoja

Posted by =Juku=

- Sat 27.07.2013 17:16:23 (UTC+0300)

Posted by The Änes

- Fri 07.06.2013 22:21:21 (UTC+0300)

Kivoi kuvei

Posted by =Lutris=

- Thu 06.06.2013 20:34:26 (UTC+0300)

^ tuuliko itänaapurin suunnalta, vai poltettiinko Suomessa jotain vanhaa "varastoa". Aika veikeä homma, että taivaalta sataa toisinaan radioaktiivista vettä

Posted by Señorita iCola

- Wed 05.06.2013 20:24:54 (UTC+0300)

Mistä tämä johtuu

http://yle.fi/uutiset/sateilyturvakeskus_havaitsi_radioaktiivista_ainetta_helsingin_sadevesissa/6675357