Huono matikkapää on pelkkä myytti

[Kuva: Mikko Piiroinen]
– Mä olen huono matikassa.

Varsinkin tyttöjen usein käyttämä perustelu on tekosyy, väittävät amerikkalaisprofessorit Miles Kimball ja Noah Smith.

Huono matikkapää on myytti, jolle ei ole tieteellistä perustaa. Taidot eivät ole kiinni geeneistä. Suurin syy matematiikan osaamattomuudelle on laiskuus.

Jostain syystä matematiikka on kuitenkin muodostunut salatieteeksi, jonka osaamattomuus on sosiaalisesti hyväksyttävää. Harva ylpeilee vastaavalla tavalla vaikkapa tietämättömyydellä historian tai biologian aiheista.

Kimball on Michiganin yliopiston taloustieteen professori ja Smith rahoituksen apulaisprofessori Stony Brook -yliopistossa. Molemmat ovat opettaneet matematiikkaa eri koulutasoilla.

Professorit huomauttavat, että geeneillä on osansa erityislahjakkuudessa. Mikään raataminen ei tee taviksesta huippumatemaatikkoa, joka tehtailee tieteellisiä julkaisuja alan lehtiin, mutta koulumatematiikan koukerot oppii lähes jokainen, jos vain tahtoo.

Itseään toteuttava ennuste

Erot lasten matematiikantaidoissa johtuvat suurimmaksi osaksi kasvatuksesta. Toiset harjoittelevat ja saavat kannustusta ja neuvoja vanhemmiltaan. Toisten vanhemmat ovat kenties todenneet, etteivät he itsekään osanneet matematiikkaa, joten tuskin lapsikaan oppisi.

Professoripari kertoo nähneensä saman kuvion toistuvan kerran toisensa jälkeen. Lapsiryhmä tulee matematiikan tasotestiin. Hyvin valmistautuneet lapset saavat täydet pisteet. He uskovat olevansa lahjakkaita ja ovat motivoituneita opiskelemaan. Toiset joutuvat arvaamaan ja improvisoimaan kokeessa, saavat huonoja arvosanoja ja uskovat olevansa lahjattomampia. Miksi ahertaa, jos on lahjaton eikä kuitenkaan pärjää?

Lapsen käsitys omista matematiikankyvyistään muuttuu itseään toteuttavaksi ennusteeksi.

Professorit vetoavat Purdue-yliopiston psykologi Patricia Linehaniin, jonka mukaan kyvykkyyteen voi suhtautua kahdella eri tavalla. Toiset uskovat älykkyyden olevan muokattavissa niin, että sitä voi ahkeroimalla kasvattaa. Toiset uskovat, että älykkyys on pysyvä ja muuttumaton ominaisuus: ihminen joko on älykäs tai ei ole, eikä mitään ole tehtävissä.

Vastuu omasta älystä

Psykologit Lisa Blackwell, Kali Trzesniewski ja Carol Dweck luotasivat opiskelijoiden käsityksiä kysymällä, kumpi näistä kahdesta vaihtoehdosta heidän mielestään on totta. Ne, jotka uskoivat älykkyyden olevan muokattavissa, saivat keskimäärin parempia arvosanoja kuin ne, jotka pitivät älykkyyttä pysyvänä perinnöllisenä ominaisuutena.

Psykologikolmikko valitsi testiryhmäksi joukon heikosti pärjääviä yläasteen oppilaita ja pyrki vakuuttamaan heille, että älykkyys on muokattavissa oleva ominaisuus ja sitä voi kasvattaa ahkeroimalla: oppiminen muodostaa aivoihin uusia hermoyhteyksiä, ja oppilaat ovat itse vastuussa niiden muodostumisesta ja älynsä kasvamisesta.

Psykologien kokeesta kerrotaan Richard Nisbettin kirjassa "How to get it". Kirjan mukaan oppilaat alkoivat ahkeroida enemmän. Vaikutus oli suurin niihin oppilaisiin, jotka alun perin uskoivat älykkyyden olevan pelkästään perintötekijöiden määräämä kyky. Muutama kovispoika rupesi jopa itkemään tajutessaan, ettei ollutkaan geeniensä orja.

Tyhmyys ei ole ilo

Dweck painottaa, ettei ole hauskaa uskoa olevansa tyhmä ja pysyvänsä sellaisena.

Kokeessa oli myös kontrolliryhmä, jonka jäsenille kerrottiin, miten muisti toimii. Heidän arvosanansa eivät parantuneet.

Kimball ja Smith vakuuttavat, että useimmat ihmiset voivat parantaa älykkyysosamääräänsä ahkeroimalla ja opiskelemalla. Se ei tarkoita, että heistä tulisi matematiikkaneroja, mutta se tarkoittaa, että he selviävät lukion matematiikasta.

Lukion matematiikka taas on yhä tärkeämpi portti moniin tulevaisuuden ammatteihin, joissa tarvitaan muun muassa tietoteknisiä ja ohjelmointitaitoja.

Professorien mukaan Yhdysvalloissa on meneillään hidas kulttuurinen muutos, jossa ahkeroinnin arvostaminen on antanut sijaa uskolle geneettiseen determinismiin. Tällaiset ajatukset eivät ole aivan vieraita Suomessakaan.