Niin osuva tarina..

[ferret]

Kukas tunnistikaan itsensä 

On siinä ihmisillä ihmettelemistä


Monta kertaa on tullut miettineeksi, että kyllä ihmisillä sitten osaakin olla merkillisiä harrastuksia, kuten vaikkapa pilkkiminen - joku istuu tuntikausia hyytävässä talvisäässä keskellä järvenjäätä ja liottaa surviaissääsken toukkia pienessä avannossa saamatta sintin sinttiä. Tai mitäs sanotte lenkkeilystä - keski-ikään ehtinyt ikinuori ulkoiluttaa vatsan ympärille kertyneitä vararenkaita ja juoksee paikallisella pururadalla hullunkolmiota ympäri kerta toisensa jälkeen, täysin sairasta ja siinähän tulee hikikin. Harrastaisivat jotain järkevää kuten palveluskoiratoimintaa.

Aivan aluksi tarvitaan tietysti koira, eikä mikä tahansa naapurin rakki kelpaakaan, vaan täytyy olla oikein rotukoira, jolla on valiovanhemmat ja merkillinen nimi. Kun sitten on saatu tuo harrastukseen tarvittava koira, ollaan edelleenkin lähtöpisteessä, sillä pennun on saatava kasvaa ja viettää vapaa lapsuus. Siinä sivussa se kenties päättää laittaa asuntosi remonttiin, sillä nahkasohva olikin jo auttamatttoman vanhanaikainen, matot aivan vääränväriset ja tapeteissakin oli väärät kuviot. Näissä asioissa koirilla on erehtymätön maku. Harrastuksen antama tyydytys senkuin kasvaa jos ei satu omistamaan kotivakuutusta, eikö totta?

Pikkupaholaisesta kasvaa oletettavasti keskikokoinen koira jolla on aina nälkä ja koko ajan jano, ja onnellinen omistaja raahaa ruokaa pikku kullanmurulleen. Pieniä menoeriä saattavat vielä aiheuttaa naapurin kakaroiden merkkifarkut, joiden takapuolella on nyrkinmentävä reikä tai tuttavien huolella rakentama pihamaa, joka erään kyläilykerran jälkeen muistuttaa perunapeltoa. Eipähän tarvitse käydä enää sielläkään kylässä.

Tässä vaiheesssa on varmaankin jo päästy itse harrastuksen pariin eli on alettu kouluttamaan koiraa; sormet verillä ja käsivarret mustelmilla onnellinen harrastaja käy kerta toisensa jälkeen koulutuskentällä harrastamassa. Ja koira oppii, ainakin karkailemaan ja haistattamaan pitkät tässä vaiheessa jo hieman väkinäisesti hymyilevälle omistajalleen. Mutta sinnikäs työ palkitaan, ja koira tottelee kuin totteleekin, vapaa-käskyä.

Mutta täytyyhän harrastuksesta saada kaikki irti ja siksipä suuntaavatkin koira ja koiran mukana liikkuva ihminen lukemattomia kertoja metsien kätköihin harjoittelemaan maastolajeja. Ja niin joutuvat paikalle sattuvat satunnaiset sienestäjät ja marjastajat mitä merkillisempien kohtausten todistajiksi synkkien salojen siimeksessä.

Hirveä sudennäköinen peto kiitää suu vahdossa ja pitkä naru valjaista roikkuen pelästyneen sienestäjän ohi - kohta juoksee samasta suunnasta ihminen naama punaisena puuskuttaen ja karjuu pedon perään julmetun kirousryöpyn ja kajauttaa kaiken päätteeksi epätoivoiselta kuulostavan tänne-käskyn. Sienestäjä on jo kerennyt piiloutua, sillä hän on oitis tunnistanut tulijan jälkikoiraansa kouluttavaksi palveluskoiraharrastajaksi. Kerran aikaisemminkin hän on joutunut tämänkaltaisen näytöksen seuraajaksi, ja silloin myös melkein uhriksi, sillä siinä olisi heikkohermoisemmalta päässyt löysät housuun, kun lähes kivitalon kokoinen palavasilmäinen koiranohjaaja naama punaisena kiroten esitteli takahampaiden paikkoja ja nielurisoja vapisevalle sienestäjäressukalle. Näin sienestäjä on oppinut että jälkikoiran liikkuessa metsässä on kaiken maailman hiippareiden paras pysyä kaukana tai turpiin tulee. Kovin ovat aggressiivista ja heikkohermoista väkeä nuo palveluskoiraharrastajat.

Mutta entäs viesti? Sehän on tunnetusti herrasmiesten urheilulaji. Koira juoksee ja ohjaajat nautiskelevat kahvikupposiaan kauniin luonnon keskellä ja juttelevat keskenään radiopuhelimilla. Näin teoriassa, mutta kaikki koiranomistajathan ovat tietoisia koiransa sunnattomasta älykkyydestä. Niinpä todellisuudessa älykäs viestikoira tajuaa välittömästi mistä on kyse (hullun hommaa), eikä tee elettäkään liikahtaakseen. Jos juoksee koira, niin juoksee myös ohjaaja, on älykkään viestikoiran periaate, ja niin ohjaaja juoksee käsiään heiluttaen ja naama punaisena huutaen. Kertana eräänä koira suorastaan karkaa käsistä ja ampaisee valtavaan laukkaan. Onnellinen omistaja näkee itsensä hetken aikaa jo käyttövalion omistajana, kunnes radiopuhelimesta tulviva kirousryöppy palauttaa ankeaan todellisuuteen, sienestäjä s-tana syötää koiraa keskellä rataa. Ja tämä koirista pitävä raukka vain halusi olla ystävällinen nälkäisen näköiselle koiralle.

Sattuupa kerran, että sienestäjä lähes kompuroi maassa olevaan myttyyn. Tarkemmin asiaa tutkittuaan hän tajuaa sen olevan makuupussin, jossa on jotakin sisällä. Varovasti hän raottaa hieman pussia ja mitä sieltä löytyykään? Makuupussin sisällä on ihminen, joka naama punaisena puristaa tennispalloa kädessään. Entistä punaisempana tuo ihminen sihisee hampaidensa välistä, että häivy hyvän sään aikana h-ttiin, täällä koulutetaan hakukoiraa. Ja todellakin, katseensa kohotettuaan sienestäjä huomaa lähestyvän ihmishahmon joka käsiään yhteen läpsytellen hokee:"ukko, ukko, ukko". Koiraa sienestäjä ei enää jää odottelemaan, vaan poistuu paikalta vähin äänin vakuuttuneena yhdestä asiasta; palveluskoiraihmisten täytyy olla hulluja, aggressiivisia hulluja, vaarallisia punanaamaisia huutavia hulluja. Voi sienestäjä parka.

Kirjoitus on kopioitu Belgianpaimenkoira-lehden joulunumerosta 1990

[nahkaparturi]

ei ole kyllä ihelle sienestäessä sattunut noita vastaan

[Sauva]

  voin sieluni silmin kuvitella tuon tilanteen

[Anki86]

juu..ollappa ahkera sienestäjä..

[PajakkiVasseli.com]

  plussat

[=Juku=]

Nostin hyvän koirajutun

Lisäksi juttu varsinaisen koirasta

http://www.leenks.com/link434250.html